Oon ollut vähän laiskanpulskealla tuulella. Se on näkynyt niin blogin päivityksissä (päivittämättömyydessä), vaa'an lukemissa (joita en ole katsonut, mutta peiliin katsomallakin huomaa ikävän totuuden) kuin myös olotilassa noin yleensä (en kaipaa mitään; sinänsä positiivista ja erikoista mulle).

Tasaista arkea siis on menty ja olo on ollut rento, ehkä jopa liian. Tänä viikonloppuna sain kuntoherätyksen taas vaihteeksi, ja sanoin itselleni, että mun on piristyttävä. Olen ollut välillä niin uupunut tästä työ- ja perhe -yhtälöstä, että olen toisaalta tullut liiankin varovaiseksi, etten uuvuttaisi itseä liikaa. Sitten se menee toiseen ääripäähän... Niinpä lenkkeilin tänä viikonloppuna kaksi tuntia (saavutus!) ja lisäksi jumppaa jonkinverran, sekä kunto-ohjelman laatiminen tuleville viikoille.

Eräs viisas vanha nainen osoitti minulle kadulla kulkevaa kädetöntä miestä, sanoen: "Noinkin voi elää". Että sitä niin usein valitetaan kaikesta, vaikka olisi aihetta kiitollisuuteen. Mitäpä siihen juuri muuta sanomaan kuin että "Aivan". Mulla on terveet kädet ja jalat, ja muutenkin aika moni asia melko lailla hyvin, ja silti pitää aina rutista jostain... Sydämellinen ja ystävällinen rouva, joka pelasti sen päivän.