Ihan ensiksi pitää raportoida painonpudotustulokset. Vauhti on ollut ilmiömäinen – mulle. Tai no, nyt tällä viikolla tahti on ollut oikeastaan juuri suositusten mukainen, 600 g viikossa. Paino 57,8 kiloa. En olekaan nyt pahemmin jaksanut pinnistellä. Stressiä on pukannut sen verran, että pitsaa, karkkia, jäätelöä ja keksejä on tullut napsittua. Niin se vaan menee vaikkei kovin järkevää olekaan. Mutta nykyään erona entiseen on kuitenkin se, että lähinnä noita repsahduksia tulee vain iltaisin, ei pitkin päivää. Ja määrät ovat kuitenkin aika kohtuullisia. Se mitä ei voi estää, pitää kestää...

Elämän realiteetit ovat siis pitäneet minua otteessaan vähän turhankin tiiviisti tämän viikon. Erittäin kuluttava viikko. Olen meinannut välillä hajota ja välillä tulla hulluksi. Toteutan itseäni työssäni, ja työssä on paljon hyviä puolia. Se on hyvää. Mutta ikävä kyllä monet työt, kuten minunkin, ovat sellaisia, että joko teet tämän määrän töitä, tai et tee ollenkaan töitä.

Oivalsin äsken, että siitä omasta elämästä ja perhe-elämästä nauttiminen olisi tärkeää myös työn ja siinä jaksamisen kannalta. Se kaikki on vaan aikamoinen yhtälö. Tuntuu ettei ajatuskapasiteettia riitä oikein mihinkään kivaan. Nöyräksi vetää. En kuitenkaan haluaisi millään hajota lopullisesti ja hokea loppuikäni ”otsasi hiessä... ”-mantraa. Ehkä onni odottaa jo kulman takana..? Sitä pitää positiivisesti ainakin toivoa, niin jaksaa taas.

Tänään en viimeisistä kuudesta päivästä poiketen tehnyt juurikaan paljoa mitään hyödyllistä. Olen vaan ollut ja möllöttänyt ja ihmetellyt elämää ja ollut lapsoseni kanssa. Aurinkoinen sääkin tekee sopivasti aivot pehmeäksi ja rentouttaa.

Onko sinulla sopivasti töitä ja sopivasti vapaa-aikaa?